Uusi kilpailuoikeudellinen vahingonkorvausdirektiivi

Tausta

Kyseessä olevan artikkelin taustalla on 12.2.2015 pidetty Juridiska Föreningen i Finland ry:n pitämä keskustelutilaisuus, jossa eräs keskustelun aihe oli uuden kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausdirektiivin vaikutus kansalliseen kilpailulainsäädäntöön. Keskustelun seurauksena syntyi ajatus artikkelista, jossa kootusti tarkasteltaisiin ko. direktiivin sisältöä ja selostettaisiin olennaisista määräyksistä. Tämän artikkelin on myös tarkastanut toimistomme kilpailuoikeuden asiantuntija Zacharias Sundström.

Yleistä direktiivistä

Euroopan unionin neuvosto on 10.11.2014 hyväksynyt uuden kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausdirektiivin 2014/104/EU, jonka Euroopan unionin parlamentti on lopullisesti hyväksynyt 26.11.2014. Direktiivin tarkoituksena on etenkin helpottaa kilpailuoikeudellisten vahingonkorvausten hakemista. Direktiivin yhtäläinen tarkoitus on harmonisoida EU:n jäsenvaltioiden lainsäädännölliset erot kilpailuoikeuden saralla kuitenkaan vähentämättä kansallisen oikeuden merkitystä tai soveltamista.

Uusi kilpailuoikeudellinen vahingonkorvausdirektiivi on joka tapauksessa tervetullut muutos kansalliseen kilpailuoikeuteen. Direktiivin ensisijainen soveltamisalue on vahingonkorvausvaatimukset liittyen kartelleihin, mutta luonnollisesti direktiiviä tulee ja voi soveltaa kaikkiin rikoksiin ja laiminlyönteihin, jotka ovat EU:n kilpailuoikeuden vastaisia. Näin ollen direktiivin asettamia sääntöjä voi myös soveltaa tapauksissa liittyen määräävän markkina-aseman väärinkäyttöön ym.

EU:n jäsenvaltioilla on kahden vuoden määräaika implementoida direktiivi kansallisiin lainsäädäntöihin, eli viimeistään vuoden 2016 lopussa. Kyseessä ollessa kuitenkin pääosiltaan selkeä direktiivi lienee oletettavaa, että direktiiviä ryhdytään soveltamaan jo sellaisenaan jäsenvaltioissa ennen varsinaista implementointia. Tämä lienee ainakin tapana, mikäli tietty direktiivi on riittävän selkeä, jolloin direktiivin tietystä määräyksestä ei jää epäselvyyttä. Vähimmäistapauksessa direktiiville tulee joka tapauksessa antaa tulkintavaltaa.

Direktiivin olennaiset määräykset

Tiivistetyn artikkelin muodossa direktiivin sisältöä on hankalaa, ja myöskin varsin epäkäytännöllistä, lähteä täysin avaamaan, mutta jotta lukijalle muodostuu edes jonkinasteinen kuva sisällöstä, voinee direktiivin olennaisten määräyksien pääpiirteistä lyhyesti selostaa. Olennaiset määräykset koskevat kirjoittajan näkemyksen mukaan:

– vahingonkärsijän oikeutta täyteen korvaukseen (3 artikla)

– vahingonkärsijän parannettuja edellytyksiä päästä käsiksi todisteluun (5 artikla)

– kansallisten ratkaisujen sitovuutta ja lopullisuutta (9 artikla)

– vahingonkorvausvaatimuksien vanhentumista (10 artikla)

– vahingonaiheuttajien solidaarista yhteisvastuuta vahingoista (11 artikla)

– ylihinnan siirtämistä tuotantoketjussa ja Passing-on Defence (13 artikla)

Direktiivin artiklassa 3 määrätään vahingonkärsijän oikeudesta täyteen korvaukseen. Vahingonkärsijällä on oikeus korvaukseen sekä välittömistä että välillisistä vahingoista. Artiklan mukaan vahingonkärsijä tulee saattaa siihen asemaan, jossa vahingonkärsijä olisi ollut ilman kilpailuoikeuden loukkaamista. Vahingonkorvaus käsittää todellisen vahingon, samatta jääneen voiton sekä koron. Artikla on omiaan osoittamaan sen peruslähtökohdan, että kartellit aiheuttavat huomattavaa vahinkoa, mikä myös itsenäisesti on todettu direktiivin artiklassa 17(2).

Direktiivin artiklassa 5 määrätään taas vahingonkärsijän parannetuista edellytyksistä päästä käsiksi relevanttiin todistusaineistoon, joka on vahingonaiheuttajien hallussa. Tämä on olennainen määräys, etenkin johtuen siitä, että kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvausasioissa vahingonkärsijällä voi olla huomattavia vaikeuksia saada käsiinsä näyttöä, joka tukee vahingonkorvausvaatimusta. Ko. artikla vahvistaa ja laajentaa kansallisten tuomioistuimien mahdollisuuksia määrätä vahingonaiheuttajaa esittämään tietyn asiakirjan tuomioistuimelle sekä kaikille asianosaisille (ns. editiovelvollisuus). Vahingonkärsijöiden tulee kuitenkin pitää mielessä, että editiovaatimuksien tulee edelleen olla riittävän täsmällisesti määriteltyjä, yksilöityjä ja perusteltuja. Mikäli näin ei ole, ei editiovaatimus myöskään tule onnistumaan. Toisin sanoin, ns. phishing-yrityksien toteuttaminen ei tule helpottumaan.

Kansallisten ratkaisujen sitovuudesta sekä lopullisuudesta määrätään direktiivin artiklassa 9. Mikäli kansallinen kilpailuviranomainen taikka tuomioistuin on päätöksellään vahvistanut, että kilpailuoikeuden loukkaus on tapahtunut, ei myöhempää kilpailuoikeudellista vahingonkorvausvaatimusta käsittelevä tuomioistuin voi tätä kyseenalaistaa. Tämän kaltaista lopullista päätöstä voi myös hyödyntää rajat ylittävin vaikutuksin.

Direktiivin artikkelissa 10 määrätään, että kilpailuoikeuden rikkomisesta perustuvien vahingonkorvausvaatimuksien vanhentumisaika on vähintään viisi (5) vuotta. Artikkelissa määrätään myös, että vanhentumisajat eivät saa alkaa kulua, ennen kuin kilpailuoikeuden rikkominen on päättynyt ja vahingonkärsijän tiedossa on tai sen tiedossa voidaan kohtuudella olettaa olevan a) toiminta ja se, että toiminta rikkoo kilpailuoikeutta, b) se, että kilpailuoikeuden rikkominen on aiheuttanut sille vahinkoa ja c) rikkomiseen syyllistynyt. Sen lisäksi, mikäli kansallinen kilpailuviranomainen tutkii asiaa, tulee vanhentumisajan katketa.

Vahingonaiheuttajien solidaarisesta yhteisvastuusta määrätään direktiivin artiklassa 11, jossa todetaan, että kaikkien yrityksien, jotka ovat osallistuneet kilpailuoikeuden rikkomiseen, tulee yhteisvastuullisesti myös vastata vahingosta. Tämän myötä jokainen vahingon aiheuttanut yritys on velvollinen itse vastaamaan kaikista vahingoista, jolloin kääntäen vahingonkärsijällä on oikeus vaatia täyttä vahingonkorvausta keneltä tahansa vahingonaiheuttajista kunnes vahingonkorvaus on kokonaisuudessaan suoritettu.

Direktiivin artiklassa 13 määrätään ylihinnoittelusta sekä kustannusten siirtämisestä eteenpäin tuotantoketjussa. Vahingon aiheuttaneiden yritysten välittömät asiakkaat voivat tietyissä tapauksissa siirtää eteenpäin tuotantoketjussa omille asiakkailleen sen ylihinnoittelun, jonka takana on kilpailuoikeuden rikkomiseen osallistuneet yritykset. Tällöin varsinainen vahingonaiheuttaja voi vahingonkorvausoikeudenkäynnissä vedota ns. “Passing-on Defence” -määräykseen, jonka myötä vahingonaiheuttaja voi vaatia tuomioistuinta huomioimaan sen ylihinnoittelun, jonka vahingonkärsijä on itse siirtänyt eteenpäin omille asiakkailleen tämän tällöin vähentäen todellista vahinkoa. Tällöin vahingonaiheuttajalla on luonnollisesti myös näyttötaakka siitä, että vahingonkärsijä on siirtänyt eteenpäin asiakkailleen kilpailuoikeuden rikkomisesta aiheutunutta ylihinnoittelua.

Loppupäätelmiä

Lopuksi voinee todeta, että vaikka direktiivi on näennäisesti tarkoitettu – kirjoittajan omaa termiä käyttäen – ns. all-in-one direktiiviksi, eli että se kattaisi sellaisenaan kaikki olennaisesti aspektit, direktiivillä on tiettyjä huomattavia puutteita. Tarkemmat ja yksityiskohtaisemmat määräykset varsinaisen vahingonkorvauksen perusteista sekä laskemistavasta loistavat poissaolollaan. Direktiivi ei myöskään sisällä määräyksiä vahingonaiheuttajan tahallisuudesta ja/tai tuottamuksesta, taikka tarkempia määräyksiä syy-yhteyden määrittelemisestä.

Kaikki edellä mainitut näkökulmat jäävät näillä näkymin kansallisen lainsäädännön varaan, mikä tietenkään ei ole ihannetilanne ottaen huomioon jäsenvaltioiden lainsäädännölliset erot liittyen vahingonkorvausoikeuteen. Tämä on pyritty toki huomioimaan direktiivin johdanto-osassa 11, jossa todetaan, että jos asiasta ei ole annettu unionin lainsäädäntöä, vahingonkorvauskanteisiin sovelletaan kansallisia sääntöjä ja jäsenvaltioiden menettelyjä. Tämän kaltainen sääntelemätön osa-alue direktiivissä voi kuitenkin olla omiaan aiheuttamaan tiettyjä tulkintaongelmia jäsenvaltioissa.